OHJAAJAN SANA

Miten kaikki alkoi? Sara Hildénin taidemuseolta otettiin minuun yhteyttä marraskuussa 2011. He olivat nähneet Otto Mäkilästä ohjaamani dokumenttielokuvan ja kysyivät haluaisinko tehdä Sara Hildénistä (1905-1993) jotain vastaavaa. Vastasin, että en tee tilaustöitä, eli jos teen, teen sen sitten tavallani. "Meillä ei ole luurankoja kaapissa", vastasi museonjohtaja Riitta Valorinta. Siitä alkoi tutustumiseni Sara Hildéniin.

Sara Hildén ei ollut mikään helppo tapaus, ei eläessään - eikä kuoltuaankaan. Vaikka hän jätti jälkeensä loistavan taidekokoelman ja hienon museon (ensimmäisen taidemuseoksi Tampereelle rakennetun, muuten) , sitä, millainen hän oli ihmisenä, oli työlästä kaivaa esiin. Kirjallista materiaalia oli vähän; ei kirjeitä tai päiväkirjaa, vain muutama painettu haastattelu hänen viimeisiltä vuosiltaan.

Myös kuvamateriaalia oli vähemmän kuin olisin toivonut. Tosin, Sara Hildénin asunto oli Näsilinnankadulla jäljellä, ja myös hänelle kuulunut harmaansininen Rover 60-luvun alusta. Se oli jotain.

Mitä muuta löytyi? Ihmisiä, jotka tunsivat Sara Hildénin. Tosin useamman kuin kerran kun lähestyin mahdollista haastateltavaa, sain kieltävän vastauksen: "Jos ei ole hyvää sanottavaa, ei kannata sanoa mitään". Sara Hildén ei ollut helppo tapaus. Onneksi löytyi myös muita - elokuvassa on käytetty paljon haastatteluita - Saran monipuolinen ja osin ristiriitainenkin persoona alkoi hahmottua.

Sara Hildén ei halunnut olla julkisuudessa, mutta näkyvillä hän oli silti. Hänen persoonansa ei ollut pieni. Sen tietää siitä, että monet hänet vain kerran tavanneet muistivat tilanteen yhä kirkkaasti. Elokuvanteon aikana jouduin tilanteisiin, vaikkapa tennishallin pukuhuoneessa, jossa kerroin pelikaverilleni, että olen tekemässä tästä aiheesta, siellä samaan aikaan olleet eläkeläisrouvat puhkesivat vilkkaaseen keskusteluun hetkistä, jolloin he olivat käyneet Sara Hildénin muotiliikkeessä ja millaista siellä oli ja millainen Sara Hildén oli… Ja nämä rouvat olivat Helsingistä.

Mitä vielä löytyi? Ihmisten lisäksii löysin Kansallisarkistosta erään kansion.Siinä oli Sara Hildénin säätiön ja Erik Enrothin välisen pitkän oikeudenkäynnin koko materiaali, kirjeet, vastineet, tuomiot. Sieltä, Sara Hildénin kirjoittamasta kirjeestä hovioikeudelle, löysin Saran ihmisenä; jätettynä puolisona, jonka täytyi palata raastavaan eroon ja kertoa oma puolensa asioista ja avioliiton aikana tehdyistä sopimuksista. Nimittäin Erik Enrothin taulut, myös keskeneräiset, jäivät erossa kaikki Sara Hildénille. Tämä oli myös oikeudenkäynnin syy.

Viime aikoina on puhuttu siitä, että elokuvia tehdään vain suurmiehistä, ei koskaan naisista. No, tässä nyt olisi yksi. Minusta Sara Hildénkin kuuluu tähän joukkoon; hän teki monesta mahdottomasta asiasta mahdollisen. Käykää vaikka katsomassa kokoelmaa.

Elokuvanteon aikana olen saanut uppoutua taiteeseen, erityisesti Erik Enrothin ja yleisemmin 60-luvun taiteeseen, ja se on ollut suuri ilo. En minä niistä mitään tiennytkään.

Olen myös matkan varrella saanut tutustua mahtaviin paikkoihin (ateljeet ovat järjestään tosi ihania) ja hienoihin ihmisiin - joita kaikkia ei enää valitettavasti ole. Ehkä oli viimeiset hetket käsillä tehdä tämä elokuva - ainakin tällaisena.

Helsingissä 15.5.2013

Pia Andell
Ohjaaja